Iloinen veronmaksaja

Virkamies on kotiutunut. Yksi elämän hienoimmista tunteista ja havainnoista on ehdottomasti se, että tajuaa olevansa vieläkin elossa – ja sen jälkeen hetken päästä, että kaikki on hyvin muutenkin. Sitä ei voi sinällään selittää. Kävin siis läpi äkillisen ja vakavan sairauden, joka vaati vaativan leikkauksen. Minä, ikuinen valittaja, koin positiivisen häpeän tunteen, kun tulin autetuksi ja hintaan, joka ei todellakaan päätä huimaa. Puhumme sadoista euroista, joka varmasti on maksanut yhteiskunnalle eri reittejä pitkin kymmeniä tuhansia euroja. Minulle se oli kuitenkin tärkeä asia, sillä kyseessä oli oma henkeni. Siinä vaiheessa sinunkin verorahasi kelpasi minulle ja kauhaisin ”yhteisestä kassasta” ilomielin.

Tämä sinällään ei vielä ole kovinkaan ihmeellistä, vaan ihmeellistä on se taso ja laatu, jota hoitoni oli. Se oli kirjaimellisesti maailman huippuluokkaa. En tarkoita tällä propagandaa, jossa mainostan kotimaista terveydenhuoltoa kritiikittömästi, sillä arvauskeskuksissa olen saanut lähes pelkästään negatiivisia kokemuksia ja vääriä diagnooseja, joiden tekemiseen vaaditaan valelääkäriyden lisäksi varmaankin jonkinlaista lääkkeiden sekakäyttöä työajalla. Puhun laadusta ja taidosta jota sain osakseni sairaalassa, joka tosin oli erikoistunut juuri asiaan, johon olin sairastunut. Käytännössä minua hoiti ja operoi alan ehdottomat huiput, ja tämäkin seikka on osoitettavissa faktoilla, sillä allekirjoittanutta hoitaneet henkilöt olivat alansa pioneereja sekä akateemisesti, että käytännössä. He olivat toisin sanoen kehittäneet itse suurimman osan tekniikoista, jotka mahdollistivat kaiken tämän. Tästä kun muutaman sadan euron maksaa, voi sanoa olevansa onnekas ja lottovoittaja. Myös hoitajat olivat ammattitaitoisia ja mukavia. Heistä on tulossa siivoojien ohella nopeasti oma suosikki ammattiryhmäni, jotka ovat loukossa arvostuksessa, palkassa sekä sosiaalisesti työpaikoilla. Heidän työnsä on palvelua, jota odotetaan, ja joka huomataan vasta kun sitä ei enää ole, ja jonka puutteessa ”sivilisaatiomme” alkaa muuttua köyhäksi. Tässä siis nöyrimmät kiitokset minua hoitaneille, maksan iloisesti veroni jatkossa ilman nurinoita ja toivon, että mahdollisimman moni muukin saisi saman mahdollisuuden päästä kyseiseen tilanteeseen.

Lupaamistanieni ”kafkamaisisten” lääkehöyrytarinoiden sijaan jatkankin hoitajista. Ehkä olin onnekas muutenkin, sillä on selvää, että on myös huonoja hoitajia. Minun vastaavani olivat kuitenkin hyviä. Sen sijaan huomioni kiinnittyi asiakkaisiin, eli potilaisiin. Sen kaiken voi kiteyttää muutamaan sanaan; ei helvetti! Osasto jolla olin, oli siis täynnä vakavia tapauksia. Tästä huolimatta suurin osa oli selvästi itse aiheutettuja. Viikonloppu oli ongelma, sillä monet heistä halusivat paikalliseen räkälään ja äänekkäästi sitä vaativat aggressiivisesti hoitajilta, sillä heillä oli kuulema ”oikeus baariin” ja taksi pitäisi soittaa. Nämä kusipäät pitivät järjetöntä mekkalaa tavalla, jota voi kuulla vain teinibileissä, paitsi että he olivat aikuisia ihmisiä, ja todennäköisesti käsidesit oli jo juotu omasta ja naapurin huoneesta. Osastolla oli myös valvomo, jossa ihmiset elivät viimeisiä hetkiään, ja joutuivat siis kuuntelemaan näiden sankareiden örvellystä. Vanhuksia ynnä muita, jotka ehkä kaipasivat jotain muuta kuin ”vittu saatana mekö se ongelma täällä ollaan!”-lässytystä. Ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen tuli tunne, jossa Virkamiehen teki mieli tehdä aitoa väkivaltaa toiselle ihmiselle sen enempiä selittelemättä. Ns. ammattilaiset eivät tietenkään edes nukahda yön aikana vaan levottomat jalat jatkavat omaa elämäänsä, ja varhaiseläkkeen ensiaskeleita harjoitellaan vaatimalla lisää ihmisiltä, jotka ovat alipalkattuja ja heitä hoitamassa. Paikalle saatiin vihdoin nuoren näköinen vartija, jonka auktoriteetti-taso oli tasoa pizza-kuski (ei pahalla), joka alkoi sovittelemaan ördääjän kanssa tilannetta kommunikoiden ”sä oot hyvä jätkä, eksä vois nyt mennä vaan nukkumaan”. Tästä syntyi uusi väittely, joka kuulosti kahden kaveruksen rupattelulta, joka oli tuplasti häiritsevää, sillä nyt kaksi idioottia meuhkasivat ”känniläppää” käytävillä. En vieläkään keksi, kumpi oli pahempi, asiakas vai vartija itse. Sitten paikalle tuli poliisi, joka yksinkertaisesti sanoi, että nyt suu kiinni ja sänkyyn, ja saatiinhan sankari vihdoin punkan pohjalle lepäämään.

Seuraava päivä alkoi samalla show:lla. Ensin huudettiin puhelimeen kaikki ”vitun lumpuiksi” ja sitten ”vittu saatana” sitä ja tätä, ja lopun kruunasi taas jälkipelit kodeiinin käytöstä ja kuinka sitä ei kannattaisi ehkä joka nuhaan ottaa ellei ihan pakko.

Kun on itse sairas ja muutkin ovat, ja kun naapurihuoneista kuuluu ääniä, joissa ihmiset (lähinnä vanhukset) voihkivat epäuskosta (kirjaimellisesti), että onko se tässä, tähänkö se elämä nyt loppuu, niin kyllä, rahoja voisi edelleenkin tehostaa ja hoitoa ohjata edelleen. Kyllä alkoholiriippuvuutta on hoidettava ja sekin on sairaus, ja sen syitä tutkittava, mutta jokin raja kaikella. Minua vitutti aivan järjettömästi se tosiasia, että muutama pro tuli sinne sotkemaan toisten ihmisten elämän päättymistä omilla sekoiluillaan. Ja hoitajat tietysti joutuvat itse olemaan tämän kaiken keskellä. Ja aina vartijoistakaan ei ole apua. Kirjoitin tästä joka tapauksessa, sillä asia on painanut mieltäni, ja halusin kertoa olevani kunnossa, sekä sen, että ongelma ei aina ole hoitajissa, vaan joskus meissä, asiakkaissa. Ja että minusta on olemassa tilanteita, joissa toiset ansaitsevat hoitoa enemmän kuin toiset. Vihaan äärimmäistä relativismia (ehkä sorrun siihen joskus itsekin), ja argumenttiin, että minäkö sen sitten voin sanoa kuka sitä ansaitsee ja kuka ei, niin vastaan että juuri näin. Ne, jotka viettivät viimeisiä hetkiään ansaitsivat parempaa, ja ne itsekeskeiset rellestävät kusipäät eivät.