Tättärää, ei enää virkamies!!!!

Noniin, nyt taas runosuoni sykkii.

Esimieheni ja suuri johtaja (ehkä myös jumala) antoi minulle potkut. Mutta ette ikinä usko syytä…. 😉

Palaan asiaan myöhemmin, sillä asian käsittely on kesken. Sain siis potkut sen jälkeen kun valitin hänelle epäasiallisesta käytöksestä. Jonka päätteeksi virkamääräystäni ei jatketa, sanottiin painokkaasti (eli ei siis perinteiset potkut vaan de facto potkut). Mielenkiintoista. Johtajaa ei saa uhmata.

Palaamme aiheeseen kun valivalit on virkamieskoneistossa edenneet. Positiivista on päästä Jorma-kusipäästä eroon ihan oikeasti. Sitten pitäisi löytää töitä jostain….

Sairauslomalla on aikaa miettiä

… ja höntsäillä – onneksi. Sairausloma on siitä hienoa aikaa (jos ei ole pahasti itseään telonut), että silloin voi olla sohvalla ja on luva makoilla. Olenkin huomannut, että sisäinen Virkamieheni näkee jo kaikki ne excel-taulukot, jossa tehostamattomat tuntini näkyvät, mutta ne ovat keltaisella värillä puoliksi hyväksyttyä luppoilua, sillä minulla on siihen sekä laillinen, että käytännössä pakottava syy. Silti tunnen lievää syyllisyyttä siitä, sillä olenhan täydessä kunnossa kahvin juontiin, vessassa itsenäiseen käyntiin, nettisurffailuun, sekä blogiini kirjoittamiseen. Keltainen alkaa vaihtua punaiseksi, eli lintsaajan väriksi.

Ehkä kaikessa on kyse itsekkyydestä. Loppujen lopuksi siis. Olenhan ostanut sen ideologian, jossa ns. be-all-you-can-be on se oikeudenmukaisuus, jonka lakien mukaan olemme kaikki vapaita, tai olisi hyvä jos olisimme vapaita, tekemään omat päätöksemme, kantamaan niiden seuraukset, sekä ilman suurta tunnon tuskaa nauttimaan päätöksiemme hedelmistä. Tosiasia kuitenkin kohdallani on se, että olen pelkästään elossa muiden ihmisten päätöksien ja tekojen seurauksena. Osa niistä teoista ovat vaatineet uhrauksia. Esimerkiksi sotaveteraanit ovat taistelleet maan puolesta, jossa nyt elän ja moni antanut henkensä sen puolesta. Moni on perustanut jo alusta asti tuhoon tuomitun yrityksen, työllistänyt muita ja maksanut itsensä hengiltä eri verojen ynnä muiden maksujen muodossa. Moni on kokenut kutsumuksen ammattiin, joka pelasti suoraan elämäni, joka on vaatinut myös uhrauksia. Sillä en sinällään halua palata takaisin filosofian mustaan aikaan (Dark Age) kysymällä kysymystä ”Miksi?”, penäten asioiden tarkoitusta ja väittäen samalla, että kaikella on jokin merkitys ja kohtalo, olen enemmän kiinnostunut kysymyksestä ”Miten?”.

Tähän mennessä on siis jo selvää, että itse olen valinnut oman ideologiani, jota tietysti saa ja on syytä epäillä nyt ja aina. Relativismin lisäksi yksi surkeimpia argumentteja (ja ärsyttävimpiä) ovat ne, joissa tapetaan keskustelu sanomalla siten, että onhan tämä huono, mutta toistaiseksi paras mitä tiedetään. Ns. best possible explanation menee tutkimuksessa ihan hyvin eteenpäin, mutta ideologiassa en sinällään ymmärrä kyseistä väitettä. Miten niin paras mahdollinen? Be-all-you-can-be ei välttämättä ole se seikka, joka kalvaa päässäni toimettomuudesta johtuvaa levottomuutta. Tai se, että olen valinnut itse joukoista arvoja ja asioita mitä haluan olla, miltä haluan näyttää ja mitä tällä kaikella haluan muille viestiä, eli toisin sanoen mihin haluan kuulua nykypäivän yhteiskunnassamme sosiaalisesti. Voin esimerkiksi valita olevani suvaitsevainen, koska se on hyvä asia, ja minähän olen hyvä, ja sitten kun olen suvaitsevainen (eli hyvä), niin siitä tulee hyvä olo itsellenikin. Viime kädessähän tämäkin on valintakysymys. Miksi jotkut ihmiset valitsisivat toisin? Heidän on oltavat hyvin erilaisia, vrt. pro-life ja pro-choice. Aborttia vastustavat klikit toisin sanoen pitävät itseään elämän puolustajina, joka sinällään ei vielä ole kovinkaan kummallista, vaan mielenkiintoista on se tapa, joilla he näkevät itsensä sekä toiset, eli muut. Pro-choice puolestaan ei voi olla elämän puolesta. Se olisi mahdotonta. Nämä kaksi diskurssia ottavat toisiaan rinnuksistaan kiinni ja pitävät itseään parempina, sekä takuulla tuntevat siitä hyvää oloa nukkumaan mennessään. Ehkä siitä onkin kyse kaikessa; sanotaanhan vastustajillekin, että en ymmärrä miten voit nukkua yösi rauhassa. Mutta veikkaan, että vastustajamme nukkuvat kuin pikkuvauvat rankan päivän jälkeen tuhisten pehmeissä untuvapeitoissaan ilman ongelmia. Ja miksipäs eivät nukkuisi, sillä hekin ovat valinneet sen, miltä he haluavat itselleen vaikuttavan.

Huomaattehan nyt sen tärkeän eron sen mitä on ja sen, mitä haluaa itselle olevan? Ihmisenä voin valita joukosta asioita, joita haluaisin olla. Ne voivat olla hyvin abstrakteja kuten suvaitsevaisuus, hyvyys, lempeys jne. Sitten uskon itsen, että olen näitä asioita. Välillä koitan käytännössä ehkä toteuttaakin osaa näistä pitääkseni kuvaa itsestäni itselleni kunnossa.

Miten siis pääsen keltaiselta sektorilta takaisin vihreälle sektorille, jossa voin ladata akkujani rauhassa ilman tunnon tuskia? On ehkä kliseistä sanoa, mutta tiettyjen kokemusten jälkeen toinenkin sanonta tulee varsin tunneperäiseksi, eli ”elämä on liian lyhyt hukattavaksi turhiin asioihin”. Menenkin tästä nyt tekemään herkullista aamupalaa ja mietin minkä elokuvan katson seuraavaksi. Rötkähdän sohvalle enkä vastaa puhelimeeni. Enkä jatkossakaan meinaa ottaa oikeasti kantaa aborttiin, suvaitsevaisuus-kysymyksiin tai muihinkaan taistelupareihin, joilla ei saavuteta mitään muuta kuin hyvää tunnetta omasta asemasta ja sen moraalisesta ylivertaisuudesta, ja jonka päämotivaattorina möyrii todennäköisesti oma tyydyttämätön ego tai sitten heikko itsetunto. En halua tuntea kaikkia kiistakumppaneita tai kuulla kaikkien mielipiteitä; siihen ei ole aikaa, se ei ole kiinnostavaa, ja uskallan sen vihdoin sanoa, että en edes halua pitää kaikista ihmisistä. En mene vielä huomennakaan töihin, enkä joudu etulinjalle taistelemaan sairauslomani oikeuksista. Ei minun tarvitse. Muut ovat sen jo tehneet. Enkä koe siitä syylisyyttä. Omassa be-all-you-can-be-maailmassani toitotetaan jatkuvasti, että on oltava valmis taistelemaan vapauden puolesta. Ja kuinkakohan moni käytännössä on niin joutunut tekemään? Kyseessä ei ole syytös vaan käytännön kysymys. Tai sitä, että jos et ole valmis kuolemaan sen puolesta, et ansaitse sitä. Olen valmis kyllä taistelemaan siitä, mutta en ole valmis kuolemaan Hullujen Päivien varmistamisen vuoksi.

Pitkästä viestistä nyt unohtui se huomio, jonka halusin alunperin kertoa, joka on se, että huolimatta oikeuksistani sairauslomaan on mielenkiintoista huomata itsestäni, että silti on kova tunne velvollisuudesta palata takaisin aikaisemmin. Eli aivan kuin ensin sanottaisiin, että olet vapaa ja sinulla on 30 tuntia aikaa, mutta juuri tästä syystä palaatkin 15 tunnin päästä aikaisemmin, hieman kuten olisin jonkin zaibatsun jäsen.

Iloinen veronmaksaja

Virkamies on kotiutunut. Yksi elämän hienoimmista tunteista ja havainnoista on ehdottomasti se, että tajuaa olevansa vieläkin elossa – ja sen jälkeen hetken päästä, että kaikki on hyvin muutenkin. Sitä ei voi sinällään selittää. Kävin siis läpi äkillisen ja vakavan sairauden, joka vaati vaativan leikkauksen. Minä, ikuinen valittaja, koin positiivisen häpeän tunteen, kun tulin autetuksi ja hintaan, joka ei todellakaan päätä huimaa. Puhumme sadoista euroista, joka varmasti on maksanut yhteiskunnalle eri reittejä pitkin kymmeniä tuhansia euroja. Minulle se oli kuitenkin tärkeä asia, sillä kyseessä oli oma henkeni. Siinä vaiheessa sinunkin verorahasi kelpasi minulle ja kauhaisin ”yhteisestä kassasta” ilomielin.

Tämä sinällään ei vielä ole kovinkaan ihmeellistä, vaan ihmeellistä on se taso ja laatu, jota hoitoni oli. Se oli kirjaimellisesti maailman huippuluokkaa. En tarkoita tällä propagandaa, jossa mainostan kotimaista terveydenhuoltoa kritiikittömästi, sillä arvauskeskuksissa olen saanut lähes pelkästään negatiivisia kokemuksia ja vääriä diagnooseja, joiden tekemiseen vaaditaan valelääkäriyden lisäksi varmaankin jonkinlaista lääkkeiden sekakäyttöä työajalla. Puhun laadusta ja taidosta jota sain osakseni sairaalassa, joka tosin oli erikoistunut juuri asiaan, johon olin sairastunut. Käytännössä minua hoiti ja operoi alan ehdottomat huiput, ja tämäkin seikka on osoitettavissa faktoilla, sillä allekirjoittanutta hoitaneet henkilöt olivat alansa pioneereja sekä akateemisesti, että käytännössä. He olivat toisin sanoen kehittäneet itse suurimman osan tekniikoista, jotka mahdollistivat kaiken tämän. Tästä kun muutaman sadan euron maksaa, voi sanoa olevansa onnekas ja lottovoittaja. Myös hoitajat olivat ammattitaitoisia ja mukavia. Heistä on tulossa siivoojien ohella nopeasti oma suosikki ammattiryhmäni, jotka ovat loukossa arvostuksessa, palkassa sekä sosiaalisesti työpaikoilla. Heidän työnsä on palvelua, jota odotetaan, ja joka huomataan vasta kun sitä ei enää ole, ja jonka puutteessa ”sivilisaatiomme” alkaa muuttua köyhäksi. Tässä siis nöyrimmät kiitokset minua hoitaneille, maksan iloisesti veroni jatkossa ilman nurinoita ja toivon, että mahdollisimman moni muukin saisi saman mahdollisuuden päästä kyseiseen tilanteeseen.

Lupaamistanieni ”kafkamaisisten” lääkehöyrytarinoiden sijaan jatkankin hoitajista. Ehkä olin onnekas muutenkin, sillä on selvää, että on myös huonoja hoitajia. Minun vastaavani olivat kuitenkin hyviä. Sen sijaan huomioni kiinnittyi asiakkaisiin, eli potilaisiin. Sen kaiken voi kiteyttää muutamaan sanaan; ei helvetti! Osasto jolla olin, oli siis täynnä vakavia tapauksia. Tästä huolimatta suurin osa oli selvästi itse aiheutettuja. Viikonloppu oli ongelma, sillä monet heistä halusivat paikalliseen räkälään ja äänekkäästi sitä vaativat aggressiivisesti hoitajilta, sillä heillä oli kuulema ”oikeus baariin” ja taksi pitäisi soittaa. Nämä kusipäät pitivät järjetöntä mekkalaa tavalla, jota voi kuulla vain teinibileissä, paitsi että he olivat aikuisia ihmisiä, ja todennäköisesti käsidesit oli jo juotu omasta ja naapurin huoneesta. Osastolla oli myös valvomo, jossa ihmiset elivät viimeisiä hetkiään, ja joutuivat siis kuuntelemaan näiden sankareiden örvellystä. Vanhuksia ynnä muita, jotka ehkä kaipasivat jotain muuta kuin ”vittu saatana mekö se ongelma täällä ollaan!”-lässytystä. Ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen tuli tunne, jossa Virkamiehen teki mieli tehdä aitoa väkivaltaa toiselle ihmiselle sen enempiä selittelemättä. Ns. ammattilaiset eivät tietenkään edes nukahda yön aikana vaan levottomat jalat jatkavat omaa elämäänsä, ja varhaiseläkkeen ensiaskeleita harjoitellaan vaatimalla lisää ihmisiltä, jotka ovat alipalkattuja ja heitä hoitamassa. Paikalle saatiin vihdoin nuoren näköinen vartija, jonka auktoriteetti-taso oli tasoa pizza-kuski (ei pahalla), joka alkoi sovittelemaan ördääjän kanssa tilannetta kommunikoiden ”sä oot hyvä jätkä, eksä vois nyt mennä vaan nukkumaan”. Tästä syntyi uusi väittely, joka kuulosti kahden kaveruksen rupattelulta, joka oli tuplasti häiritsevää, sillä nyt kaksi idioottia meuhkasivat ”känniläppää” käytävillä. En vieläkään keksi, kumpi oli pahempi, asiakas vai vartija itse. Sitten paikalle tuli poliisi, joka yksinkertaisesti sanoi, että nyt suu kiinni ja sänkyyn, ja saatiinhan sankari vihdoin punkan pohjalle lepäämään.

Seuraava päivä alkoi samalla show:lla. Ensin huudettiin puhelimeen kaikki ”vitun lumpuiksi” ja sitten ”vittu saatana” sitä ja tätä, ja lopun kruunasi taas jälkipelit kodeiinin käytöstä ja kuinka sitä ei kannattaisi ehkä joka nuhaan ottaa ellei ihan pakko.

Kun on itse sairas ja muutkin ovat, ja kun naapurihuoneista kuuluu ääniä, joissa ihmiset (lähinnä vanhukset) voihkivat epäuskosta (kirjaimellisesti), että onko se tässä, tähänkö se elämä nyt loppuu, niin kyllä, rahoja voisi edelleenkin tehostaa ja hoitoa ohjata edelleen. Kyllä alkoholiriippuvuutta on hoidettava ja sekin on sairaus, ja sen syitä tutkittava, mutta jokin raja kaikella. Minua vitutti aivan järjettömästi se tosiasia, että muutama pro tuli sinne sotkemaan toisten ihmisten elämän päättymistä omilla sekoiluillaan. Ja hoitajat tietysti joutuvat itse olemaan tämän kaiken keskellä. Ja aina vartijoistakaan ei ole apua. Kirjoitin tästä joka tapauksessa, sillä asia on painanut mieltäni, ja halusin kertoa olevani kunnossa, sekä sen, että ongelma ei aina ole hoitajissa, vaan joskus meissä, asiakkaissa. Ja että minusta on olemassa tilanteita, joissa toiset ansaitsevat hoitoa enemmän kuin toiset. Vihaan äärimmäistä relativismia (ehkä sorrun siihen joskus itsekin), ja argumenttiin, että minäkö sen sitten voin sanoa kuka sitä ansaitsee ja kuka ei, niin vastaan että juuri näin. Ne, jotka viettivät viimeisiä hetkiään ansaitsivat parempaa, ja ne itsekeskeiset rellestävät kusipäät eivät.

Still alive part 2

Jippii kuulostaa ehkä lattealta avaukselta sille olotilalle, jossa nyt olen. Ei elossa. Kävin läpi ns. ”major operatioanin”, joka todettiin aika yllättäen vain muutamia viikkoja sitten. Aika oli rankkaa henkisesti sekä itselleni että rakkailleni. Ajattelin, että miksi minä, tämän saamisen mahdollisuus on jotain 1:10,000,  miksen voitttanut vaikka eilisestä ässä-arvasta. Kunnes tapaisin kirurgini ja tarkastin heidän taustat. Minun sairaalamaksuilla ja veroillani, se oli oikea lottovoitto. En tiedä onko kertynyt karmapisteitä, vai auttoiko se, että en nauranut Intiassa lehmien väistämisille, mutta pääsin pioneerien hyppysiin, jotka olivat lisäksi helvetin päteviä ja kiinnostuneita. Alustavat tulokset ovat täydelliset. En siis pelkästään selviä hengissä, vaan saatoin jopa aidosti parantua – joka on tästä harvinaista. Olen loittovoittaja. Ja tällä hetkellä hyvin hyvin onnellinen.

Sen sijaan virkamieselämää jatkan vielä hetken, että saan uudet kuviot uudessa elämässäni eteenpäin, eli uuden työpaikan rullaaamaan, jottan voin karistaa pölyt kantapäistä ja jättää muut riitelemään henkisistä valtamuruista.Tähän väliin kiitos myös teille lukijoille, jotka jaksatte vieläkin täällä käydä ja olette lähettäneet rohkaisevia viestejä. Kijrjoitan myöhemmin kolmi-osaisen lääkehuurujen aiheuttaman sairaala-seikkailuni tänne, jossa kerrottaan niistä hulluista kafkamaisista (ai kuinka tyhmä termi tuokin on, aarh!), kaikki oli kun saa tarpeeksi kipulääkettä ja on vakuuttunut siitä, että naapurin potilas panee sairaanhoitajaa huuhteluhuoneessa, jossa jostain syystä myös on suostutelltu hoitsun piikittämään allekijroittaneen hengettömäksi. Niinpä. Näistä lisää myöhemmin.

Hyviä ja huonoja uutisia

Virkamies on ollut viime viikkoina hiljainen – jopa normaalia hiljaisempi. Olen viettänyt aikaani hieman sairaalassa viime aikoina (en kuitenkaan psykiatrisella, senkin heikkouskoiset!), ja Virkamies on tällä hetkellä kohtuullisen vakavan tilanteen edessä. Tästä syystä olen hiljaa vielä hetkisen, sillä harrastan totaalista eskapismia normaalista elämästäni, jotta pysyn kasassa leikkaussalin Brutuksia varten.

Jos ja kun kaikki menee hyvin, ilmoitan siitä ja puran muutamia ideoita, joita olen nupissani pyöritellyt viimeisinä viikkoina.

Adios, ja kohti parempia aikoja!

Ensi vuoden opetussuunnitelma on vihdoin valmis

… ja kun päästä lopulta kuuluu *prii*, niin saa mennä.

Toisaalta vituttaa, toisaalta ei

Olen saanut olla jo noin viikon rauhassa virkamies-hommissani. Olen jopa ottanut hetkeksi kaulapannan pois kaulasta, sillä Jormakaan ei ole sitä vetänyt. Oloni alkaa huolestuttavasti normalisoitua – tätäkö se oikea elämä on? Missä on jännitys ja paine työpaikan menetyksestä? Miksi kukaan ei ole tuonut viikonlopun verran nakkihommia? Mitä helvettiä, onko minut jo unohdettu tänne itsekseni? Tosin rauha voi johtua siitäkin, että olen lopettanut sähköpostin vahtaamisen, kännykkä on usein äänettömällä työajalla sekä työhuoneen ovi on visusti lukossa ja kuulokkeet korvilla. Ahh tätä rauhaa!

Olen myös huomannut, että jees jees-vastauksen sijaan nuiva suhtautuminen toimii; jos näytän siltä, että ei voisi vähempää kiinnostaa, ja saat homman takaisin joskus, ehkä. Olen löytänyt virkamiehen taivaan. Vitutuksen verkossa olen selvästi saanut uutta sosiaalista pääomaa, joka nostaa minut hieman ylemmäs nokkimisjärjestyksessä. Kukaan ei odota mitään eikä myöskään vaadi, sillä työpanokseeni ei voi jatkossa luottaa. Minimi on kuitenkin tehtävä, että työpaikka pysyy. Sanonta, ”älä tsemppaa, ota vemppaa” on selvästi totuuden alkulähteessä. Ehkä se edustaa onnellisen elämän logosta jossain metafyysisessä ulottuvuudessa, jonka olemassaolosta vauhkoavat voisivat muuttaa aikakoneella vähintään 2500 vuotta historiaan.

Virkamiehen blogille käy kuten töillekin. Alkaa lupaavasti, hiipuu ja kuolee pois hitaasti. Kliimaksi on siis jo nähty, sillä virkamies on eräällä tavalla kesytetty ja nujerrettu. Vastarinta ei auta, jos on yksin.

No niin, sitten päivän aiheeseen. Mikä siinä on, että ihmiset jaetaan ”teorian miehiin” ja ”käytännön miehiin”. Tai naisiin. Tässä lausahduksessa ei ole päätä eikä häntää. Teoria koittaa varsin usein, ainakin luonnontieteissä, ymmärtää ympäröivää maailmaa. Näin ollen teoria on käytäntöä, tai sitten teoria on huono. Onko asioiden taustatieto ja laajempi näkemys heikkoutta? Ilmeisesti näin on, sillä jotkut ovat ”teorian miehiä”. Tai naisia. Otetaanpas esimerkki elävästä elämästä, vaikkapa lääketiede. Olisi aika pelottavaa, jos lääkkeitä valmistaisivat ”käytännön miehet” (tai naiset), jotka eivät sinällään ole perillä taustoista. Lääketiede eksaktina tieteenä nyt on luonnollisesti väittelyn aihe, mutta ei mennä nyt siihen aiheeseen. Tai mitä jos lentokapteeni onkin ”teorian mies”, joka periaatteessa tietää miten koneella tulee laskeutua, mutta tietysti käytäntö voi osoittautua erilaiseksi. Ja mikä siinä on, että tämän lausahduksen kuulee lähes poikkeuksetta ”käytännön mieheltä”?

Otetaanpa toiseksi esimerkiksi tietojenkäsittelytieteet, yliopisto ja AMK. Ilmeisesti homma menee siis jotakuinkin siten, että yliopiston maisteri ei osaa ohjelmoida, eikä oikeastaa mitään muutakaan ”insinööri-asiaa”, vaan on enemmänkin erikoistunut tietokoneiden etiikkaan, sekä kaikkeen hassuun, ihmisjuttuihin. Ja puolestaan AMK:n opiskelijat osaavat vain koodata, mutta eivät voi ymmärtää sitä, että järjestelmät ovat tehty käyttäjiä varten. Tämä jako on selvä, ja näin asian on pakko olla, ja niinhän se nyt menee. Lukiossa opetellaan sivistystä ja lukutoukkailua, ammattikoulussa oikeaa työtä. Ja mikä siinä on, että työnteko ei ole aitoa, jos siinä ei tule hiki? Mikäs ihmeen aito-työ-mittari se on? Tai toisinpäin: manuaaliset työt voidaan tehdä koneilla, joten duunareita ei niihin jatkossa tarvita. Kouluttautusivat uudestaan (ja molempien suusta samaan aikaan) oikeaan ammattiin.

Jo tässä vaiheessa vittuilu alkaa, ”minä menen oikeisiin töihin ja osaan sentään jotain”, ”joo, mutta musta tuleekin sun esimies kun valmistun.” Jes! Hyvää jengiä siis kaikkiin portaisiin tulossa, aina esimiehestä rivityöntekijään. Toiset heistä on teorian miehiä ja toiset käytännön guruja. Hei, mäkin olen ihan oikeasti toimitusjohtaja, onhan mulla yritys. Se jopa toimii aktiivisesti ja olen johtanut toimituksia. Silti kuljen bussilla siinä missä muutkin, ihan käytännössä ja teoriankin tasolla. Mitä sitten? Ala-asteellakin minun luokkani oli paras ja rinnakkaisluokkalaiset ihan kivoja, mutta ei ne olleet meidän jengiä. Meillä oli rinnakkalaisluokkaan verrattuna parempi kunto kun voitettiin ne sukkulaviestissä, sitä paitsi meidän luokalla oli myös paremman näköiset pojat ja tytöt. Nämä kaikki ovat varmasti täyttä faktaa, ja niihin tulee uskoa sellaisenaan, koska asia nyt on niin.

On turha miettiä mitä olisi pitänyt tehdä omassa menneisyydessä. Jos olisi pitänyt kouluttautua enemmän, niin sen voi tehdä vieläkin. Jos alkaa jossittelemaan, niin olisi voinut jäädä bussin alle viikko sitten, jos olisi lähtenyt kotoa 5 minuuttia aikaisemmin. Kannatti siis myöhästyä, se saattoi pelastaa hengen. Eihän sitä koskaan tiedä. Ei ihmisen arvo ole sidottu ammattiin, titteleihin tai saldoon.

Blaah, onpas tylsää. Voisin lähteä jo kotiin. Alan suoltamaan taas loputtomasti sellaista sontaa, että punainen lanka katoaa alta aika yksikön, ja takaisin sitä ei saa. Voi vittu, Jorman ääni kuuluu käytävällä…. se on morjens.

Maya-kalenteri ei koske Suomea

2012 ja tulee maailmanloppu? Hmmm, ei kuulosta todennäköiseltä. Sen sijaan todennäköistä on, että kansalaisten suhteellinen ostovoima pienenee siihen mennessä roimasti. No miten niin? No siten niin, että en  yksinkertaisesti usko siihen mielikuvaan, jota ihmiset itsestään antavat. Päivittäin näen ihmisiä, joilla ei selvästi ole varaa omaan elämäntyyliinsä. Suuri osa ihmisistä kuuluu siihen luokkaan, jotka tienaavat keskimääräisen paljon tai sitä vähemmän. Itse pienituloisena tiedän mihin se raha riittää. Tosin en elä yli varojeni. Kohtuullisen vuokran jälkeen, vakuutusmaksujen ynnä muiden pakollisten kulujeni, käteen ei jää oikeastaan mitään merkittävää. Käytänkö rahani siis huolettomasti ruokaan ja muihin asioihin, kuten lämmitykseen? Vai miten muilla tuntuu olevan enemmän rahaa, jopa opiskelijoilla? Vastaus on helppo: ihmiset elävät yli varojensa. Suomalaista luottokriisiä odotellessa… kaikki tuntuvat ostavan luotolla, jonka maksamiseen tarvitaan pari korttia lisää. Ja kaikki tämä pelkkää kulutusta varten. Nuori ihminen laskee päässään, että vielä tämän kuukausittaisen osa-maksu-diilin voi tehdä, koska pystyy juuri ja juuri sen maksamaan siten, että voi vielä lyhentää luottovelkaakin kuukausittain minimimäärän. Kun viisi vuotta on mennyt eteenpäin, on luotto edelleen maksimissa. Korkoja sen sijaan maksettu roimasti. Kämpässä ei ole juurikaan mitään järkevää, jonka arvo pysyisi tai jopa kasvaisi. Mahtaa vituttaa.

Nuoret opiskelijat jopa ottavat lainoja, jotta voivat alkaa ”asuntosäästämään”, hankkimaan itselleen ”sijoitusasunnon” jne. Sitten pitää jokainen kuukausi kituutella, että saa leipää pöydälle. Mutta tulevaisuudessa sitten onkin varaa, eikös niin? No ei ole. Uskokaa jo, asuntojen hinnat korkeintaan nousevat ”sijoitus”-huumassa. Niiden suhteellinen arvo ei kuitenkaan vastaa nousua. Korkeintaan maan arvo voi nousta, mutta rakennustyön tai materiaalin ei niinkään. Vai uskooko ihmiset oikeasti siihen, että kun me kaikki ostetaan se sijoitusasunto, ja sitten löydetään siihen toisistamme vuokralaisia, niin sitten me kaikki rikastumme 20 vuoden päästä? Ainoa seuraus asialla on, että asuntojen hinnat pysyvät korkeina, ja se, että kituutamme kuukaudesta toiseen pienellä ostovoimalla, ja vielä se, että kun jotain sattuu, eli tulee ylimääräinen kulu tai elämäntilanne vaihtuu, niin pankki korjaa sen sijoitusasunnon. Silloinkin mahtaa vituttaa.

Huolestuneena olen seurannut ihmisten ”rationaalista” päätöksentekoa. Järjestelmään luottamisen aukottomuus on uskomattomalla tasolla. ”Kyllä valtio pitää huolen…”, niinpä niin, se on samanlainen lausahdus kun että ”kyllä yliopisto pitää huolen”, tai mikä muu tahansa instituutio tai taho, joka on julkisrahoitteinen. Ei laitoksissa ole nimetty ihmistä, joka pitää sinusta huolen. Ei siellä ole henkilöstöä, joka soittaa sinulle ja kysyy mitä sinulle kuuluu, tarvitsetko jotain, haluatko jutella, mikä mieltäsi painaa, miten voitaisiin auttaa. Se on mahdotonta, sillä vain ihmiset pystyvät siihen. Samaan aikaan järjestelmää kuitenkin syytetään virheistä. Nyt, kun eläkeasiat on taas hoidettu päin persettä, eli keksitty joku uusi taulukko, jonka mukaan kolmekymppiset itseasiassa menettävät eläkerahaansa huomattavissa määrin, niin se on järjestelmän syy, ja tämä oli väistämätöntä. Virkamiehen aivot poksuvat tässä vaiheessa; järjestelmää voi syyttää, ja virkamiehet toki haluavat että sitä syytetään, ettei vaan omat toimet joudu syyniin, tai ettei omalta toiminnalta odoteta vastuullisuutta.

Nerokkaat eläkejärjestelijät vielä todistelivat, että tämä on parasta myös nuorille, sillä elinikä kasvaa, joten tällä taulukolla saatte itse asiassa moninkertaisen eläkkeen verrattuna nykytilanteeseen. Siis anteeksi mitä? Miten se, että sitä leikataan pois antaa minulle paremman eläkkeen joskus tulevaisuudessa? Näin tästäkin asiasta tehdään pyramidi-huijaus. Muistelisin, että kun minä jään tämän taulukon mukaan joskus 75-vuotiaana eläkkeelle, sillä elän taulukon mukaan 100-vuotiaaksi, niin eläkkeeni on jotakuinkin 7000 euroa. Kuulostaa isolta, sillähän saisi vaikka mitä. Tänään. Sitten vuosikymmenien päästä tuo 7000 euroa saattaa olla pieru saharassa. Ja todennäköisesti onkin. Sitäpaitsi, olen hieman skeptinen siitä, että eläkejärjestelyitä ei tehtäisi taas 10 vuoden päästä, kun huomataan, että hölmöläisten matto alkaa taas kaventua liian selvästi. Miten vitussa minua hyödyttää se, että otetaan käyttöön taulukko, jossa elinikääni nostetaan, työikää jatketaan merkittävästi, ja oletetaan, että elän 100-vuotiaaksi? Tähän neropatit vielä laskevat, että tietysti, sillä silloin on vielä se työvoimapulakin, kun suuret ikäluokat ovat poistuneet autuaammille maille. Juuri näin. Kestävää kehitystä kerrassaan. Onneksi meillä on kaikilla silloin se sijoitusasunto maksettu, niin voimme myydä ne toisillemme huomattavalla voitolla ja elellä säästökoroilla leveästi lentävissä autoissaimme.

Miksi ihmiset luottavat järjestelmään, joka ei ole koskaan mitään kenellekään oikeasti antanut? Se on mahdotonta, yksinkertaisesti mahdotonta. Voiko joku tosissaan väittää, että jos meillä ei olisi esimerkiksi terveydenhuoltoministeriä, joka komentaa terveydenhuoltoarmeijaansa, niin meillä ei olisi lääkäreitä, ja jos olisi, niin niihin pääsisi vain Gyllenbergit? Koska se asia uskotaan, että olemme kaikki ihmisiä, ja puolustamme omaa etua ja haalimme kaiken mikä irtoaa itsellemme (tai perheellemme), kun tilanne niin suo? Miksiköhän virkamieskoneisto jyllää laman aikana, ja yksityinen puoli tuntee nahoissaan vaikutukset? Minulla on siitä kokemusta, olenhan sentään virkamies itsekin. Mitä ylemmäs mennään, sen vähemmän eduista karsitaan. Korjaan, niihin etuihin ei kosketa. Ei tietenkään kosketa, kuka nyt omia etujaan karsisi?

Lisäksi olen huolestunut sikainfluenssasta. En siksi, että se olisi vaarallinen. Olen huolestunut siitä, että kun vihdoinkin taas saamme kuulla valtion toimijoiden organisointi-kyvyistä, niin päivitellään, että pitihän se arvata. Ja huomenna se taas unohdetaan. Miettikääs nyt sitäkin, että kun tulee influenssa, niin ollaan valmiita ”investoimaan” miljoonia välittömästi asiaan, sillä uhka on todellinen ja välitön. Mutta asiat, kuten nuorten pahoinvointi, katuväkivalta ja muut seikat, jotka koskettavat kansalaisia hieman rajummin, siihen voidaan palata myöhemmin. Pidetään se kuitenkin asialistalla. Jatkossa voimme perustaa työryhmän, joka miettii sitä, että minkälainen konsortio pitäisi rakentaa tämän asian hoitamiselle. Sitten kahden vuoden jälkeen julkistetaan asiasta raportti, jota käsitellään eduskunnassa, jonka budjetista tapellaan, koska se on pois jonkin toisen budjetista, joka on sen rahan luvannut saunaillassa kavereidensa projekteihin. Jossain vaiheessa puhutaan jo konsortion perustamisesta, ja sitten tapellaan siitä, kuka sitä johtaa ja ketkä sitä edustavat. Tässä vaiheessa koko hanke on viimeistään tuhottu ja palaverit keskittyvät konsortion edustajien keskinäiseen valtataisteluun ja siihen, kuka vastaa palaverien kahvituksesta, ja miksi vitussa matkakorvauksien maksaminen kestää niin kauan. Edellinen prosessi on ideaalinen. Tästä voi alkaa miettimään, kuinka asioihin omistaudutaan. Joku muu pitää huolen, koska onhan se tärkeä asia. Mutta mitä tärkeämpi yhteinen asia on, sen todennäköisempää on se, että sitä ei oikeasti kukaan tee, sillä ”joku muu tekee varmaankin ja se osaa sen paremmin kuitenkin, mut ollaan hengessä mukana ja tuetaan”. Vituttaa koko tukeminen. Ollaan rehellisiä, ei me asialle mitään tehdä. Kyllähän me haluttaisiin, mutta ei me sitä oikeasti tehdä. Enkä minäkään sitä tee. Mieluummin investoin Krav Maga-tunneille, että voin karkottaa hyökkääjän kadulla, tai jään kotiin katsomaan Lostin viimeistä tuotantokautta telkkarilla, jonka ostin osamaksulla ja luotolla. Sitten voin heittää tölkillä seinää, kun hermostun uutisissa tulevista virkamiesten ökyilyistä.

Suuri osa nuorista tulee syrjäytymään ennen 40 vuotta. Suurin osa heistä ei omista yhtään mitään, paitsi velkaa. He omistavat siis miinus-rahaa, joka on konseptina varsin mielenkiintoinen. Heillä siis ei ole mitään, mutta he ovat velkaa. Työkokemuksen taso ja kesto tipahtaa, ja alkoholi ynnä muut päihdeongelmat lisääntyvät, ja väkivalta tätä myöten myös lisääntyy ja kiristyy entisestään. Häiriökäyttäytyminen lisääntyy tämän myötä, ja kierre on valmis, jossa me kaikki tappelemme jostain minimaalisista eduista, jotta Intrum Justitita ei meitä ottaisi käsittelyynsä.

Nyt olen virkamies ja yrittäjä. Olen tehnyt selvästi jotain väärin. Olisikin ehkä syytä alkaa kasvattamaan perunoita ja elää omavaraisesti jossain korvessa, mutta puuta halailevat hahmot ovat ökyilevien virkamiesten jätetuotos, sillä ilman heitä, meillä tuskin olisi puunhalaajiakaan. Hyvää alkanutta viikkoa kuitenkin kaikille. Muistakaa laittaa jotain suun eteen kun yskitte (jostain syystä tämäkin on käsittämättömän vaikeaa aikuisille ihmisille, nyt, kun siihen kiinnittää huomiota). Älkääkä luovuttako, ei maailma lopu vuonna 2012. Päinvastoin, elämä, ja varsinkin työ/työttömyys-elämä jatkuu, aina 100-vuotiaaksi asti.

Lopun alku on alkanut

Vittu jumalauta! Jorman toiminta saa sapen kiehumaan. Miten joku voi olla niin pihalla? Miten niin surkeita johtajia edes on olemassa? Viime viikolla kynsissä oli eräs toinen työntekijöistämme. Hänet Jorma uhkasi ihan täysin randomisti irtisanoa. Ilman syytä. Vitutus oli niin armoton työtoverin puolesta, että kyllä taas vanne kiristi päätä. Kuulemma ryhmämme on tehoton. Pitää lisätä kontrollia. Ja mitäköhän vittua se sitten tarkoittaa? Onko tämän toiminnan huonous kontrollin puutteesta johtuvaa? Mitä vittua, Jorma? Kysynpähän vain, että missäköhän vaiheessa viikottaiset tulos tai ulos-palaverit parantavat ilmapiiriä, tai tehostavat tuloksia? Kysynpähän vain, että pidetäänkö näitä oikeasti asiallisina? Minua vituttaa se, että Jorma ei näe näissä mitään vikaa. Tällaiset mielenhäiriöiset ihmishirviöt eivät edes pääse yksityiselle puolelle töihin, sillä siellä ihmiset voidaan erottaa, jos ne öykkäröivät liikaa. Kyllä yksityiselläkin puolella öykkäreitä on, mutta Jorman toiminta on psyykkisesti sairasta ihmispeliä.

Kaiken paskan ja rikottujen lupauksien perään alkaa lässytys jostain vitun kontrollin puutteesta? Pidämme tästä ilmeisesti palaverin taas ensi viikolla, jossa me vastaamme miksi meitä ei pitäisi erottaa. Pelkään pahoin, että en pysty kyseisessä palaverissa pitämään suutani enää kiinni. Laskeudun samalle tasolle, ja kerron mitä mieltä olen tästä vitun paikasta. Tässä vaiheessa on täysin se ja sama, sillä virkamääräykseni ei varmasti jatku, kun en enää nuole Jorman persettä ja pyydä lisää paskaa kurkusta alas tungettavaksi. Meno on niin mielipuolista ja sairasta, että olen lähinä pettynyt siihen, että tuommoisia paskamahoja ei saada poistettua viroista, vaan joukkueen pitää kärsiä nahoissaan toisten järjen puute ja sadismin himon tuottamat perverssit toimintatavat.

Portaista ja maahanmuutosta

Tällä kertaa oli rikottava viikonloppujen radiohiljaisuus siitä syystä, että en ole ehtinyt/jaksanut/viitsinyt kirjoittaa mitään tänne. Sen sijaan olen tehnyt paljon huomioita. Ne eivät liity mihinkään, mutta kerron teille, koska mietin niitä usein. Viikkoni on ollut kummallinen: kun olen päivätyössä, vitutusta ei voi estää. Tällä kertaa en kerro tapahtumista, sillä uskokaa tai älkää, en halua työnantajaani liikaa huomiota, tai aiheuttaa ylimääräisiä ongelmia. Kun teen töitä itselleni, se onkin mukavaa. Eihän siitä rahaa vielä saa, mutta se on siitä huolimatta palkitsevaa. Suosittelen muillekin.

Portaat ovat joskus varsinainen haaste ihmiselle, jolla on heikko pimeänäkö. Meidän portaikoissa on usein valot pois. Usein en ole varma, onko viimeinen porras todella viimeinen. Näin ollen viimeiseltä portaalta otan varmuuden vuoksi harppauksen-omaisen askeleen, jotta en kaatuisi portaissa luullen lattian tulleen jo vastaan. Tämä aiheuttaa sen ilmiön, jossa ihminen astuu ”isosti” lattialle, ja tuntee itsensä tyhmäksi. Teko muistuttaa kuuhun astumista, ja vain Zarahustra puuttuu soimasta taustalla. Miksi ei voi astua normaalisti, oli seuraava askel lattia TAI porras? Miksi pitää astua dramaattisesti? Ideana on kai se, että jos jäljellä onkin vielä yksi porras, niin isosti astumalla päästään senkin yli – varmuuden vuoksi – ja voidaan pahimmassa tapauksessakin päästä lattialle turvalliseti. Edellinen ajatus, joka kieltämättä usein astuu omaankin ajatukseen, on täysin irrationaalinen. Jos astuisin normaalisti eteenpäin, sillä ei ole välilä onko jalan alla porras tai lattia. Toki olemme kompastelleet kun olemme luulleet olevamme lattialla ja oikeasti olikin vielä yksi porras jäljellä. Ehkä me olemme kaikki hienomotorisesti ”haasteellisia”. Tai tyhmiä. Virkamies jatkaa ”kuukävelyä” myös jatkossakin pimeissä rapuissa.

Tästä ongelmasta on luonnollista siirtyä toiseen itseäni askarruttavaan asiaan, eli maahanmuuttoon. Yleensä iltapäivälehtien otsikot lähinnä raivostuttavat tyhmyydessään, joten en vaivaudu niitä lukemaan. Minua ei kiinnosta mitä Matti Nykänen teki viikonloppuna, eikä minua kiinnosta onko Tukiainen lähdössä politiikkaan; politiikka on yksi turhimmista keksinnöistä sitten… en edes löydä vertailukohtaa, niin huono idea se on. Maahanmuutto on myös yksi asioista, jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa. Siitä käytävä keskustelu on hyvin yksisuuntaista ja polarisoitunutta. Joko olet puolesta tai vastaan. Kenen lippua kannat jne. Miksi aihe on millään tavalla tärkeä tai kiinnostava? Aloitetaan vastustajien, ts. maahanmuuttokriittisten puolelta. Koitetaan nyt ymmärtää se, että Suomi ei ole kovin houkutteleva vaihtoehto kiinalaiselle huippututkijalle tai insinöörille, ja miksi olisi, ja miksi pitäisi olla? Enpä usko, että kiinalainen ystävämme eräs päivä saadessaan tiedon olevansa maan tuhannen lupaavimman nuoren joukossa miettivän, että hei, on olemassa maa Suomi, haluan sinne. Syy, miksi ”hyvät aivot” ovat ennen menneet Yhdysvaltoihin on siinä, että siitä on henkilölle itselleen hyötyä. He saavat siellä varmasti parempaa palkkaa, sekä ennen kaikkea siellä on infrastruktuuri valmiina. Jos esimerkiksi olisin huippu nanoteknologian alalla, en varmaankaan matkaisi ensimmäiseksi Madagaskariin sen palmujen vuoksi, vaan Yhdysvaltoihin, Ranskaan, tai vaikka Venäjälle. Miksi ihmeessä tulisin Suomeen? Joten on selvää, että meille jää käteen ns. vaatimattomampi talentti.

Maahanmuuttokriittiset toivovat usein, että maahanmuutto olisi työperäistä. Niin varmasti toivovat monet muutkin. Tämä viittaa siihen, että kyse on loppujen lopuksi rahasta. ”Minun verorahoillani” jne. Ajatellaan tilannetta, jossa maahanmuuttajia ei enää tulisi yhtä ainuttakaan kappaletta maahamme. Suomi voittaa tulevissa olympialaisissa jääkiekon kultamitalin, ja samassa hurmoksessa syntyvyytemme lähtee nousuun. Olisimmeko sitä mieltä, että kasvava syntyvyys olisi hyvä asia? Kyse on rahasta. Koska en ole maahanmuuttaja, eikä minulla ole lapsia, on minulle täysin yksi ja sama tuleeko yksi tilastomerkintä ja verotaakka valkoisesta tai mustasta lapsesta, tai aikuisesta. Rahaa kuitenkin menee, ja se suomalainen vauva tulee aika kalliiksi pitkällä aikavälillä joka tapauksessa. Taloudellisesti, kun kyseeseen tulee minä ja minun verorahani, on aika se ja sama mitä nimeä kyseinen uusi asukas kantaa. Se on kulu. Tulevaisuuden työntekijöitä tietysti tarvitaan, ja minulle on yksi sama mitä nimeä he kantavat. Täytyy sanoa, että jos joutuu pelkäämään vaikkapa sitten sieltä Somaliasta vievän työpaikan itseltäni, niin pitäisi varmaan katsoa peiliin. Jos kyseinen ihminen osaa sen työn paremmin, johon olen kouluttautunut koko ikäni, ja menetän siis kilpailussa työni kielitaidottomalle henkilölle, niin ehkä vika on jossain muualla, eli itsessä.

Veronmaksajana minua vituttaa se, että tiettyjä rikoksia esiintyy aivan liikaa. Rikoksista pahimmat minusta ovat toiseen ihmiseen kajoutumiset tavalla tai toisella. Voidaan tilastoista katsoa, että maahanmuuttajat syyllistyvät näihin prosentuaalisesti huomattavasti enemmän. Nyt ollaan sitten siellä maahanmuuton puolustajien aitiossa. Sillä todellakin on merkitystä, ja asia on vakava. Maahanmuuton puolustajat sortuvat välillä (ei kaikki, jotkin heistä) oksettavaan kulttuurirelativismiin. Se on Virkamiehelle ehkä pahin kirosana, jota voi löytää, joka kertoo ihmisen totaalisesta järjen menetyksestä ja älyn puutteesta. Tähän sarkaan osuvat myös ne, jotka väittävät, että ihanaa värinää tarvitaan, koska eihän Suomella ole mitään omaa kulttuuria. Se joko tarkoittaa sitä, että kyseessä olisi paskakulttuuri, tai sitten sitä, että sitä ei todellakaan ole olemassa. Toisin sanoen sitä pidetään paskakulttuurina. Nämä puolustajat, jotka ovat rasisteja ehkä pahimmasta päästä, näkevät monikulttuurin ravintoloina. On kiva kävellä kesäyötä Helsingissä, kun voi mennä syömään eri maista tulevia ruokia. On myös kiva, kun kadulla voi kuulla rumpujen rytmiä ja muita etnoja. Näille ihmisille maahanmuuttajat ovat siis eräänlaisia sirkuspellejä, jotka tulevat meitä tänne viihdyttämään, ja jotta ei tarvitsisi tuntea häpeää kun ystävät toisesta maasta tulevat kylään ja toteavat, että eihän täällä ole yhtään värinää. Monikulttuurisuus heille tarkoittaa kaikkia muita kulttuureja paitsi sitä omaa. Kulttuurirelativismi ottaa joskus myös kummallisia käänteitä, joissa suomalainen kulttuuri on huonoa ja toisten parempaa. Eikös kulttuurilla olla oma mittaamaton arvonsa, jossa eroja ei voi tehdä, että toinen parempi ja toinen huonompi? Muutenhan voisin haukkua maahanmuuttajien kulttuureja ihan avoimesti, tekisin silloin täysin saman asian.

Maahanmuutto, mitä siitä pitäisi ajatella? En tiedä, koska en juuri koskaan sitä ajattele. En pidä sitä tärkeänä aiheena.